Miten elät elämääsi?

Nämä asiat pyörivät päässäni usein, mutta varsinaisen kimmokkeen tähän juttuun sain kerran lukemastani kirjasta Kuolema kiitospäivänä (Louise Penny). Siinä kirjakauppias Myrna, entinen psykologi, juttelee ylikomisario Gamachen kanssa ja siteeraa kirjaa ‘Menettämisen tuska’. Kirjan mukaan elämä on menettämistä, työpaikan, rakkaussuhteiden, vanhempien. Sen vuoksi on löydettävä elämästämme jokin näitä asioita ja ihmisiä korkeampi merkitys. Muuten menetämme itsemme. Menetyksen myötä elämästä menee usein turvallisuudentunne. Psykologin työssään hän oli havainnut, että kun ihmiset hakivat apua tilanteeseen, prosessi lähti usein liikkeelle menetyksestä ja muutoksesta. Komisario kysyy, ovatko ne yksi ja sama asia, johon Myrna vastaa, että voivat olla niille, joiden sopeutumiskyky on heikko. He menettävät elämänsä hallinnan. Jos muutos lähtee itsestä, se on helpommin selätettävissä. Jos taas se tulee ulkoa päin, jotkut voivat joutua syöksykierteeseen. Jos muutoksen osaa, kykenee, pystyy hyväksymään, se johtaa vapauteen. Jos pystymme hyväksymään ja sopeutumaan siihen, ettei mikään ole pysyvää ja että muutokset ovat välttämättömiä elämässä, meistä tulee onnellisempia. – Tämä oli siteeraus kirjasta; enkä ole aiemmin ajatellut asiaa noin, mutta se kolahti.

Elämässäni ei ole meneillään mitään muutosta tai kriisiä tällä hetkellä, tämä kirja vain avasi mielestäni erittäin hyvin niitä asioita, mitä olen mielessäni pyöritellyt aikuisikäni. Tämä liittyy myös vähän siihenkin, miten suhtaudun itse elämään ja vaikeuksiin. Olen tehnyt pari isoa käännöstä elämäni varrella ja molemmat ovat johtaneet kohti parempaa. Seesteisempää polkua eteenpäin. Olen ottanut ohjat käsiini määrätietoisesti. En halua mennä niihin tässä sen enempää, koska ne ovat niitä henkikökohtaisia asioitani, joita olen päättänyt olla jakamatta täällä. Eikä se ole tämän kirjoituksen tarkoituskaan, vaan pohdiskella sitä kuinka paljon voi itse vaikuttaa elämänsä suuntaan. 

On tärkeää elää omaa elämäänsä eikä jonkun toisen kautta. Pitää langat omissa käsissään.

Pyrin suhtautumaan asioihin positiivisesti, silloin kun se on mahdollista. Ison menetyksen kohdalla se vaatii surutyön ja aikaa, usein paljon aikaa. En silti jää vellomaan, surkuttelemaan tapahtununutta vaan jostain löytyy realismi ja eteenpäin katsoen suru jää ikäänkuin muistoksi. Se putkahtaa herkästi esille, muttei määrittele elämää. 

Näin kommentoin asiaa facessa aikaa sitten, kun kaveri oli julkaissut aiheesta kiinnostavan jutun: “Jossain määrin kyse on elämän varrella tehdyistä valinnoista ja puuttumisesta riittävän ajoissa epäkohtiin. Minusta tuntuu että yksi asia on se, että myös tekee asioita mitkä tuovat kivan fiiliksen, sitähän jokainen periaatteessa voi tehdä, koska ei niiden tarvitse mitään isoja asioita olla. Ei lähde mukaan asioihin, joissa haistaa ongelmia tai vaikeuksia; niitä tulee varmasti jokaisen eteen ja monesti kuuleekin sanottavan että hitsi miksi mä lähdin tai miksi tein noin. Tai että asiat vain meni niin. Ei se mene niin. Itse voi ohjailla kulkuaan, vältellä karikkoja ja luoda sitä positiivisuutta vaikka kuinka!”

Mainitsemassani kirjassa Myrna toteaa myös, että monet ihmiset eivät halua muutosta menetyksen jälkeen, he rakastavat ongelmiaan, ja on sitä mieltä, että ne (ongelmat) antavat monenlaisia tekosyitä olla aikuistumatta ja jatkamatta elämässä eteenpäin. Ellei ihminen kasva ja kehity, hän jää jököttämään paikoilleen muun maailman porhaltaessa eteenpäin. He odottavat, että joku pelastaisi heidät. Kaiken ydin on se, että kukaan muu ei voi pelastaa heitä, koska ongelma on heidän omansa ja siten myös sen ratkaisu. Vain he itse pystyvät auttamaan itsensä kuiville.

Uskon vakaasti siihen, että pitää itse miettiä ja toimia, jos haluaa muutosta, pientä tai isoa. Tai parempaa mieltä, ehkä mielenrauhaa. En osaa antaa vastauksia, miten siinä onnistuu. Mutta uskon itse siihen, että kannattaa asettaa edes pieniä tavoitteita joita kohti lähtee astelemaan. Pyrkii unohtamaan ikävät asiat ja keskittyy iloa tuottaviin. Välttää sitä, että elämä vaan lipuu eteenpäin – kyllä asioita on mietittävä. En myöskään usko, että pänttäämällä mietelauseita voisi saada parannusta aikaan. Se tulee silloin ulkoapäin eikä ole todellista tahtoa. Eniten itselle tuo apua ystävien kanssa keskustelut ja elämän päivittelyt – väheksymättä oman pään sisällä tapahtuvaa hiljaista puhetta ja mietiskelyä.

En myöskään lue mitään elämänoppaita, siihen ei kärsivällisyyteni ole koskaan taipunut. Parasta on se, kuten tässäkin tapauksessa, että loistava kirja pitää murhamysteerin ohella sisällään tärkeän sanoman. 

Ajattelin ensin, että pitää varmasti tuoda esille, että nämä ovat vain omia mielipiteitäni ja että toivottavasti kukaan ei loukkaannu näistä, kuten nykyään kuuluu todeta. Mutta nämähän ovat asioita, mitkä ovat itselle tärkeitä ja mihin kokemukseeni perustuen itse uskon, eivät totuuksia. Ja täällä voin kirjoitella niistä ihan rauhassa.

Herättikö tämä sinussa ajatuksia?

Maarit

PS Ja tuo kirja on muuten loistava, lämmin suositus sille!