Lauhanvuoren kansallispuistossa

Olimme miettineet jo ennen kesän tuloa, että lähdemme patikoimaan Lauhanvuoren kansallispuistoon, mutta helteinen kesä muutti suunnitelmat – ei pystynyt ajattelemaankaan kilometrien taivaltamista metsässä. Ei ole kyllä tullut muutenkaan lenkkeiltyä niin ahkeraan kuin aiemmin, mutta nyt ryhdistäydyn. Ostan salikortin ja menen sinne heti aikaisin aamusta, koska pienellä salilla missä käyn, on muutenkin rauhallinen meininki. Nyt koittaa uudet ajat!

No niin, mutta palataanpa eiliseen retkeemme. Olen kirjoittanut tästä kohteesta aiemminkin v 2017, joten voin hyvin kirjoittaa tämän päivän tunnelmia. Kauhajoen ja Isojoen kieppeillä, Etelä-Pohjanmaalla on mitä kaunein Lauhanvuoren kansallispuisto. Meiltä on sinne mökiltä noin tunnin ajomatka ja autolla pääsee aivan reittien alkuun. Alue on iso, 53 km2 laajuinen ja reittien varrella on lähdepuroja, lähteikköjä, allikkoisia soita, karuja mäntykankaita sekä muinaisia rantakivikoita eli kivijatoja. Me lähdimme tällä kertaa alueen eteläpuolelta, Kivijatan parkkipaikalta kohti Spitaalijärveä ja käännyimme takaisin noin neljän kilometrin päässä, missä on matkan ainoa kahvittelupenkki. Takaisin tullessa siirryimme Pirunkierrokselle ja näin matkaa kertyis 8,5 km. Kahvihetken lisäksi istahdimme kerran ja aikaa kierrokseen meni vajaa kolme tuntia.

Reitin varrella maasto, maisemat ja värimaailma vaihtelivat. Suorastaan rakastan näitä avoimia metsänäkymiä, paljaita runkoja ja maata täplittäviä jäkälä- ja sammallauttoja. Puolukoita oli niin paljon että hirvitti. Hirvitti siksi, että mietimme kuinka paljon metsiin jää arvokkaita ja terveellisiä marjoja.
Olen ymmärtänyt, että kansallispuistoon tai -metsään jätetään kaikki kaatuneet puut niille sijoilleen ja niitä olikin paljon kaikkialla. Tuli suorastaan tunteellinen olo, kun aloin miettimään että ne ovat täällä eläneet vuosikymmeniä, ehkä kauemminkin, ja saavat jäädä maatumaan omaan maahansa. Sitä tunnetta ei voi selittää enempää, ehkä tämä on myös sitä metsän lumoa. 

Maisema vaihtui välillä suoksi, mutta kaikkialla oli erinomaisessa kunnossa olevat pitkospuut. Aluetta hallinnoi ja huoltaa Metsähallitus, joten sinne suuret kiitokset. Myös kaikki polut olivat helppokulkuisia alun kivisen ja juurikkoisen pätkän jälkeen. Paikoitellen reitti oli noin metrin leveää todella siistiä tien tapaista, jossa askel kulki pehmeästi. 

Reitin kohokohta oli aiemmalla kerralla ja niin oli nytkin tämä vehmaan kuusikkometsän siimeksessä puikkelehtiva puro. Vesi on kirkasta ja lähteikössä katselimme veden pulppuamista lähteestä. Monin paikoin puron pohjalta kuulsi vitivalkoinen hiekka. Rehevät saniaiset kurkottelivat reunoilla ja täällä metsäpurossa elelee myös purotaimen eli tammukka. Onneksi täällä on kalastus kielletty.

Kun katsoo tarkkaan yläkuvaa, mies kaivelee siellä penkillä repusta eväitä 🙂 Tämä on ehkä kaunein levähdyspaikka mitä tiedän. Yläkuvan oikeassa reunassa kulkee sama puro, mutta tässä kohdin sitä peittää hennonvihreä purokasvillisuus. Mitään ääniä ei kuulunut mistään, edes lintujen ääniä ei juuri kuulunut. 
Mutta erilaisia metsän tuoksuja sen sijaan vaikka kuinka, alueesta riippuen. Mäntymetsä, suopursut, sammal, kunttainen varvikko. 

Näillä reissuilla on myös toinen puoli. Erilainen virikkeellinen, verkkaisen virikkeellinen, maisema johdatti välillä syvälliseenkin jutusteluun kävelyn lomassa. Tuli mieleen asioita, mitä ei aina arjen menossa huomaa tai muista. Jo se on niin palkitsevaa raikkaan ilman ja hyvää tekevän reippailun lisäksi.

Juuri ennen parkkipaikkaa huomasin tämän hauskan kyltin, nälkä oli mutta mökkikeittiöön oli kyllä matkaa lähes 60 kilometriä… 

Maarit