Mietteitä ystävyydestä

Minkälainen on hyvä ystävyys? Mitä ystävyys kestää, mikä pitää sen vireillä? Onko sinulla nuoruudenystäviä edelleen vai ovatko ne jääneet? Näitä asioita mietin nyt tässä jutussa ja olisi mukava kuulla myös teidän mietteitä ystävyydestä. Onko jokin ystävyyssuhde karahtanut kiville yllättäen ja miten suhtauduit siihen?

Muistan aina, kun hyvä työkaverini jäi eläkkeelle ja juteltiin kahvitilaisuudessa iästämme, lähtemisestä ja elämästä yleensä. Hän neuvoi, että muista valmistautua sitten vapauteesi ja pidä hyvissä ajoin yhteyttä ystäviisi, rakenna siltaa, mikäli teillä on ollut taukoja. On tärkeää, ettei putoa tyhjän päälle, kun on aikaa ja kalenteri tyhjä. Se oli paras neuvo ja yksinkertaisin neuvo, minkä olen saanut. 

Karoliina Hellberg: Kolme naista

Ystävyys on mielestäni kerroksellista, elämän varrella on syntynyt monenlaisia ystävyyssuhteita. Ystävyys eri henkilöiden kanssa on erilaista eikä niitä voi verrata keskenään. Yhden kanssa tekee yhtä, toisen kanssa toista. Olen miettinyt paljon sitä mikä niissä kantaa ja mitä on tapahtunut jos yhteyttä ei enää ole, sillä niinkin on käynyt. Jotain erityistä pitää olla, että ystävyys kantaa ja kestää. Enkä tarkoita sen ihmeellisempää kuin kahdensuuntaista vuorovaikutusta – en keksinyt tähän nyt parempaa termiä, mutta tarkoitan sitä, että molemmat antavat ja ottavat vuorollaan, niin että tasapaino säilyy. Ystävyyden tarkoitus ainakin itselleni on tuottaa iloa ja haluan tuottaa sitä myös toiselle.
Iloa ja lempeää läsnäoloa tarvitaan hetkinä, kun olemme surun murtamia. Muistan tältä keväältä erään lenkkitapaamisen pitkäaikaisen ystäväni kanssa, johon tutustuin kun lapsemme olivat tarhaiässä – itkin lohduttomasti isäni menetystä kahvimuki kädessä ja hän vain läsnäolollaan, paljoakaan puhumatta, toi lohtua ja iloakin. 

Itselleni ei ole valitettavasti jäänyt kouluaikojen alkuvaiheesta eikä silloisesta asuinpaikasta yhtään ystävää. Muutimme toiseen kaupunkiin, vaihdoin koulua ja sieltä tuli uusi kaveripiiri. Lukiosta sen sijaan on jäänyt muutama todella tärkeä ystävä ja tapaamme vuosittain, vaikka yksi asuu tällä hetkellä Dohassa ja toinen Englanti-Suomi -akselilla. Meillä oli vuosikausien tauko, ettemme tavanneet ollenkaan emmekä edes juuri kuulleet toisistamme. Sitten, kun olin menossa YLElle haastatteluun, yksi heistä otti minut siellä vastaan ja tuntui kuin olisimme tavanneet juuri eilen – siltä istumalta sovimme että nyt nähdään ja meitä on nykyään tapaamisissa viisi. Elämät, erot, lapset, lapsenlapset, vaihdevuodet – kaikki on käyty läpi. Naurettu ja muisteltu kouluaikoja.

Olin pitkään, 35 vuotta samassa työpaikassa ja vaikka naisia oli paljon, jäi sieltä vain kaksi ystävää, joiden kanssa tapaamme säännöllisen epäsäännöllisesti. Viestejä vaihtelemme usein ja päivittelemme maailman menoa. Yhdessä on itketty surujamme ja murheitamme – ja parasta on se, että sen jälkeen jatkamme juttua ja höpinöitä, ja kahvi maistuu taas.
Ehkä elämä järjesti asiat niin, että työaikana ei ollut aikaa eikä energiaakaan olla avoimena uusille ystäville.

Blogin myötä elämääni on tullut ihania naisia ja meitä yhdistää tietysti tämä somemaailma. Vaikka se kuulostaa ehkä pinnalliselta, sitä se ei ole. Se, että kaikki kirjoitamme blogia, on meitä yhdistävä tekijä ja on tärkeää voida jakaa tuntemuksiamme ja kokemuksiamme näistä asioista. Olen niin kiitollinen, että vielä tässä iässä olen voinut ja saanut tutustua ihaniin, täysillä eläviin naisiin. Meillä on aidosti kivaa, kun olemme yhdessä tai kahdestaan tai puhumme puhelimessa. Emmekä todellakaan elä blogikeskiössä, vaan silmät avoimina kaikelle. Se on niin parasta. 

Olen huomannut, että jos tapaamiset tai soittamiset ovat vaivaannuttavia tai aiheuttavat pääsääntöisesti negatiivisia tunteita, yhteydenpito hiipuu. Sille ei voi mitään eikä se ole varmastikaan kenenkään syy. Ystävyys antaa silti iloa ja energiaa, vaikka jaetaan välillä raskaitakin asioita. Ilo ja huoli vuorottelevat.
Huomaan, etten myöskään haali ystäviä, en ole itse asiassa tehnyt sitä koskaan, sillä olen ollut melko epäsosiaalinen aina – tai sanotaanko sosiaalinen erakko. Viihdyn ihmisten parissa, mutta todella hyvin myös itsekseni enkä koe ahdistusta mikäli en kuule jostain läheisestäni vähään aikaan. Kaipaan ja tarvitsen yksinoloa.

Koen rasittavana, jos tunnen että joku haluaa väen vängällä ystävystyä. Ystävyys on parhaimmillaan sitä, että asiat vain loksahtavat ja viihdymme yhdessä. Ei tarvitse yrittää, ei rakentaa. Jos pitää ponnistella tutustuakseen tai jos heti huomaa, etteivät arvomaailmat kohtaa, ei ole energiaa eikä järkeäkään tavoitella mitään sen kummempaa. Ystävyys on eri asia kuin yhdessä hengailu tai ajan tappaminen.

Elämä on opettanut, että ystävyyttä pitää vaalia ja se kestää notkahdukset ja erotkin, jos tunne on molemminpuolinen. Ystävien kanssa asioiden päivittely, kokemusten vaihto, yhteiset herkkuhetket, shoppailukierrokset, itkuntirautukset – kaikki ovat voimaannuttavia ja elintärkeitä. Joskus oikein ottaa vatsanpohjasta, kun on niin innostunut ja inspiroitunut juteltuaan puhelimessa tärkeän ja läheisen ihmisen kanssa tai nähtyään hänet. 

Ja haluan vielä lisätä erään, mieheni. Hän on myös ystäväni, mistä olen ikionnellinen. On hyviä ja välillä huonojakin hetkiä, mutta silti koen että hän on rakas ystäväni, jonka kanssa voin puhua kaikesta eikä aina mene rauhanomaisestikaan, mutta silti on tärkeää että olemme samalla aallonpituudella. Saan tukea, kriittistä ajattelua kun sitä tarvitaan ja saan elää vapaasti nauttien muista ystävistäni. Molemminpuolinen kunnioitus ja arvostus kuuluu mielestäni parisuhteeseen, mutta myös ystävyyteen.

Ei ole hyvä tuntea olevansa yksin ja siitäkin syystä ystävien merkitys on suuri. He pitävät kiinni elämässä ja arjessa, antavat voimaa ja vaikka kuulostaakin kliseeltä, ylläpitävät henkistä terveyttä. Mutta vain oikeanlaiset ystävät, jotka eivät vie voimiasi.

Ystävyydellä, 

Maarit