Sukujuureni Halsualla ja vahvan mummoni perintö

Kerron tänään, äitienpäivänä, tarinani Halsuan isoäidistäni eli mummostani, vahvasta naisesta, joka jäi yksin neljän pienen tytön kanssa helmikuussa 1938, kun lasten isä kuoli tuberkuloosiin.

Olen kirjoittanut tämän jutun ensimmäisen kerran tänne blogiin muutama vuosi sitten ja tuli mieleeni jakaa tämä postaus nyt uudelleen näin äitienpäivän kunniaksi. Samalla tämä on myös kertomus siitä, että elämässä pärjää kyllä.

Jotta pystyin kirjoittamaan tämän jutun, vietimme mukavan kahvihetken äitini ja tätini kanssa vanhoja kuvia katsellen ja palautimme mieliimme kuvien kautta historiaa ja tapahtumia. Tiesin palan sieltä ja palan täältä, mutta nyt vasta rakentui parempi kokonaiskuva perheemme historiasta näiltä osin. Isona apuna oli Aili -mummoni haastattelu paikallisessa sanomalehdessä, missä hän kertoi hyvin seikkaperäisesti selviytymisestään vaikeissa oloissa miehensä kuoleman jälkeen, kun lapset olivat noin 4 – 9 -vuotiaita. Silloin elettiin 1930-luvun loppupuolta.

Mummoni kanssa kuvassa vasemmalta: Maija, Liisa, äitini Soilikki ja Laila.

Perhe asui Keski-Pohjanmaalla Halsualla, Tofferin kylällä, kylän halki vievän tien varrella – Ylikylän ja Kirkonkylän puolivälissä teiden risteyskohdassa. Olisikohan siitä tullut mummolleni nimi Mutkalan Aili, kuten häntä kutsuttiin?

Talo oli pieni, matala ja vaatimaton (yläkuvassa). Saunaa ei ollut, joten koko perhe kävi saunomassa naapurissa ja sen jälkeen oli tapana keittää saunakahvit kotona. Lasten isän eli isoisäni kuoltua mummoni ei surultaan tointunut – eikä ollut varaakaan – keittää kahveja eikä se maistunut enää samalta, joten hän ehdotti tytöille, että mennään vain nukkumaan. Yksi tytöistä tuumasi, että isä kuoli eikä meillä ole enää saunakahvejakaan. Mummo koki olevansa kurja ihminen, kun ensin lapset menettivät isänsä ja sen jälkeen vielä saunakahvitkin.

Säästöjä tai varallisuutta ei ollut, joten ainoa keino selvitä lasten kanssa oli lähteä töihin. Saunakahveja lähdettiin tienaamaan tukkisavotalle. Aili-mummo otti kotoa mukaan kahvia ja sokeria ja lähti keittämään kahveja uittomiehille. Ensimmäisellä reissulla sokerit putosivat maahan, mutta kahvi raskaan työn lomassa maistui ilman niitäkin.
Vähitellen hän alkoi keittää hyvänä ruoanlaittajana miehille ruokaakin. Ruoka oli yksinkertaista, lihakastiketta ja perunoita. Alkuaikoina hän kantoi itse vedet lähteestä ja haki puut metsästä. Luppoaikoina mummo ei suinkaan lepäillyt vaan auttoi miehiä vierittämällä tukkeja jokeen. Hän asui viikot ‘kämpillä’ ja tuli kotiin lauantai-iltana ja jo sunnuntai-iltana piti lähteä takaisin. Autoa ei ollut, joten hän käveli joskus toistakymmentäkin kilometriä suuntaansa. Tämä kannatti, sillä kämppäemännän työ oli siihen aikaan tuottoisaa hommaa. Yhtiö eli puulaaki maksoi palkan ja lisäksi miehet maksoivat annoksista.

Tytöt olivat viikot yksin kotona. Muistelimme, että he olivat silloin yli 10 -vuotiaita, mutta silti nykyajan vinkkelistä hirmuisen pieniä. Mummo oli tiukka äiti ja hän jätti aina työlistat tytöille askareista, mitä piti tehdä viikon aikana. Oli pyykinpesua, marjojen keruuta metsästä, siivousta ja nämä piti tehdä vaikka kaikki kävivät kouluakin. Marjametsältä palatessa mukana piti olla myös käpyjä ja ‘kahvi’puita… Leikkiäkin piti ja joskus työt tuppasivat jäämään viime tippaan, mutta silloin tulivat naapurintytöt auttamaan, että saatiin kaikki tehtyä ennen äidin kotiintuloa. Eikä vältytty siltäkään, että joku homma jäi – tai unohtui – kokonaan tekemättä ja silloin tiukkaotteinen ja vihainen äiti nappasi koivuniemen herran ja antoi sen viuhua.

Kun mummo toi palkan kotiin, tytöt silittivät setelit silitysraudalla, laittoivat siistiin nippuun ja veivät seuraavalla viikolla pankkiin. Kämppätöiden lisäksi mummoni työskenteli hiilimiilulla, mutta rahan sijaan siitä saatiin palkaksi koksia kodin lämmittämiseen. Sekin oli kotiinpäin ja tarpeellista. Myöhemmin mummo piti myös pientä sekatavarakauppaa kotonaan. Ahkerana leipojana hän teki hillomunkkeja, joita myi ohikulkijoille. Vähitellen hän alkoi kokkaamaan eri tilaisuuksiin ja mummosta tuli koko pitäjän pitokokki, ilon ja surun juhliin.
Kaikki neljä tyttöä seurasivat äitinsä jalanjälkiä ja aloittivat työnteon nuorina piikomalla naapuruston talouksissa.

Säästeliäästi ja vaatimattomasti eläen rahat uuteen taloon saatiin kasaan. Se rakennettiin samalle paikalle, missä vanhakin oli ja rakennusajan perhe asui pihapiirin luhdissa.
Talon rakensi tuttu mies paikkakunnalta, Karhu-Väinö, eikä hän osannut arvata vielä silloin, että hänkin tulisi muuttamaan sinne – ja niin minä sain maailman ihanimman tutan <3

Vaikka elämä oli tyttöjen kanssa köyhää, mummo ei koskaan tinkinyt kauniista vaatteista. Hän oli itse aina tyylikäs ja hyvin puettu, ja huolehti siitä, että myös tytöt olivat siistejä. Siihen aikaan lähetettiin Amerikasta ‘köyhäinapuna’ vaatteita Suomeen. Orvot saivat parhaat ja vähävaraisille annettiin loput.  Naapurit kuulemma pilkkasivat, että rumat ne vaatteilla koreilee, kun tytöt kulkivat kauniisti puettuina.

Äitini kertoi, että minulla oli pikkutyttönä sellainen turkoosinsininen tyrolilaisasu, liivihame ja pusero, ja olin pitänyt sitä kahtena kesänä peräkkäin, kun lomailimme mummolassa Halsualla (asuimme jo silloin Helsingissä). Mummo oli todennut, että katsokin sitten ettei tyttö tule kolmantena kesänä tänne samassa asussa.

Mummoni oli iloinen ja ulospäinsuuntautuva ja näitäkin kuvia katsellessa huomaa, että elämässä oli iloa köyhyydestä huolimatta. Hän ei jäänyt koskaan surkuttelemaan ja halusi pärjätä itse omin voimin apua pyytämättä. Hän totesi lehtihaastattelussa, että ‘ei elämä (miehen kuoleman jälkeen) meille olisi valjennut, jos ei olisi rohkeasti lähtenyt yrittämään’. Niin se on.

Mummo oli vaativa, sinnikäs ja välillä varsin kovakin. Me lastenlapsetkin jouduimme aikamoiseen kuriin aina mummolassa ollessa, kun vietimme koko kesälomamme Halsualla. Ei auttanut lähteä kylille leikkimään ennenkuin marjapensaat oli poimittu tyhjiksi ja aamulla piti herätä aikaisin – lomallakin – sillä vain aamuvirkut olivat kunnon ihmisiä.

Tämä oli minun tarinani ja palanen historiaani. Muutama tunnekyynel meillä vierähti kuvia katsellessa, kun koimme niin konkreettisesti ajan kulumisen. Mutta naurettiinkin näin jälkeenpäin monille asioille.

Täältä Halsuan mummosta, Mutkalan Ailista, taitaa kummuta oma aktiivisuuteni ja energisyyteni – selviytyjän luonteeni ja pärjäämisen haluni. Ja takuuvarmasti myös säästäväisyyteni, kiinnostukseni ruoanlaittoon ja intohimoni kauniisiin vaatteisiin!

Säästäväisyydestä päästäänkin sujuvasti tuohon alkuun. Meidän koko perheemme on ollut aivan tavallinen työläisperhe. Isä oli varastonhoitaja ja äiti siivooja, ja silti säästäväisellä elämäntyylillään he saivat ostettua meille ensiasunnon Espoosta 70-luvulla. Kun se oli maksettu, saatiin ostettua Kirkkonummen mökkitontti, joka oli silloin täysin villiintynyt lähes joutomaata oleva pläntti ja lähes ilmainen – ja sitäpaitsi toivottaman kaukana, niin silloin ajateltiin. Sitten vaihdettiin juuri oikeaan aikaan asunto paremmalle alueelle ja näin pikkuhiljaa saatiin omaisuutta kertymään tekemällä järkeviä siirtoja ja myös hitusella onneakin. Olemme aina olleet tarkkoja rahan käytön suhteen. Mieheni suvussa Merikarvian mökkipaikka on ollut jo 60 vuotta ja sitä on pikkuhiljaa kehitetty.
Itse olen tehnyt pitkän uran saman työnantajan palveluksessa ja ahkeruudella, alan osaamisella sekä innokkuudella olen päässyt eteenpäin unelmieni työssä ja etenin vuosien mittaan johtotehtäviin.

Mummoni sinnikkyys ja työteliäisyys on periytynyt äidillekin ja taitaa olla hitunen itsessäkin 🙂

Mukavaa äitienpäivän iltaa,

Maarit